Tunne sisälläni on häilyvä, kaipuisa kuin unettomat talviyöt. Se kulkee läpi kylkiluiden, hipaisten koskettaa sydäntäni joka vaipui ikuiseen uneen. Jäänhuurruttamaan pysähdykseen.
Kosketan lumen kimaltavaa pintaa. Pakkashuurre pistelee sormenpäitäni, ikäänkuin muistuttaen maailmasta jota osana nyt olen. Hengitykseni mukana tuleva savu tuntuu yksinäiseltä näin silkassa hiljaisuudessa. Eloani todistaa vain kuu, joka aikanaan jäi yksin - vailla omaa rakkauttaan. Se pitää seuraa särkyneille sydämille jotka joskus rakastivat lujemmin kuin ihmiskeho antoi myöten.
Se ei tunnu enää pahalta. Mikään ei. Asiat tuntuvat enää vain pehmeiltä, tuutulauluilta jotka vanhempamme hyräilivät meille ennenkuin pääsimme kulkemaan mielikuvituksen sävyttämissä maailmoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti