Kiss of sorrows & promises

Licìa & Miracle

He looked me in to my eyes, and I have never before felt anything like that before.

He was full of lies, yet his eyes didn't lie. Not even for a second. He looked me, and I knew that he wanted me even before this timeline we are existing right now.

And yet, he did lie to me. He lied, and now I'm engaged to him without even knowing his full name. Not even first name.

The sun feels so warm against my skin, it feels like a warm hug from someone who I had missed for a long time. I breathe in, and let my mind get more quiet than it has been for days.

The ring in my hand felt so weird. He had put it in, and the ring has started to grown spikes to my bone. It wouldn't get off even if I tried to do so.

I actually had tried i before, by cutting that finger off. My body grew that finger back, obviously since I'm not a human. I'm nothing real actually. And it was my own decision to put that ring back to my finger.

I hear quiet knock on my door. I close my eyes and breathe again, before going to open that door. Behind it, there is this tall man who smelled like secrets, fallen angels and sorrow. I knew he hold darkness inside himself, and I could feel it too. My eyes sees the smirk on his face, I want to close the door right away and forget the whole thing. Instead, he just walks in while saying "Did you change your mind over me, bunny?".

What a mistake to take him in. Don't you think?

I close the door behind me and look at him.

"Why me? Tell me why you chose me and what was your plan? Because I feel like that hunt after the crown was just a play but at the same time I feel like you used me as a pawn?" I ask him, while walking back to the balcony. I try to breathe the air, not his scent that wants me to get back to his arms.

 "I do not have money, or wonderful palace or anything like that. Why you wanted me?" I continue while taking deep breathe.

"What if I already have all that, and I just needed a girl?" He ask, while smirking. He rises his hands in gust.

I have to roll my eyes. I do not believe that. How could I? He could have chosen anyone, but he chose someone who don't have anything left in this world. And he was incredibly rude and too confident.

"I must admit, I do not believe that. Why would you chose me?" I ask him, while turning to look at him again.

He walks near to me and rises his hand to my cheek, and therefore to my neck. His hands feels cold, and it gives me shivers. And then he opens his mouth and gives me more his stupid kind of answers that sounds like lies to me.

"Why would I choose anyone else? Didn't I already told you that the only thing I lack is girl"

I purse my lips, while looking at his eyes. I shake his hands away from me.

"I won't become your girl in that way." I say and look away from him.

He still looks at me. Why do I feel like he is trying to actually understand me while his actions says otherwise? I know he's only interested in his own thing, that he gets what he desires.

"Don't act like you hate me..." he whispers.

"I do not act anything. You lied to me and you hurt my feelings and didn't even apogolize for that" I look back at him.

"It wasn't even correct proposal. You didn't go down on your knee and wait for my answer" I huff at him.

And he actually apologizes after that, with mocking me and the ways I wanted him to propose. I look at him, try to understand but I can't get hold of his thoughts. And then he does something else that I do not expect him to do, not after the fact he mocked me being old fashioned by wanting original proposal.

"I don't even know your name" 

"You shall call me Miracle"

I take a deep breathe again. I look his brown eyes, and his beautiful face. The lips that has kissed me yesterday.

"I accept your proposal, Miracle" I finally answer to him, and he gives me reasons to regret my answer. Right away.

"Kiss me" he says. Really? He thinks he can just tell me to kiss him and that I would do that?

"I'm not your dog. I won't do such a stuff just because you ask me to do. Beside, you are mean." 

"You think I would kiss my dog? What makes you think that I'm the mean one?" He ask me and it makes me smile. The thought of him, so mysteriois man, giving kisses to a dog?

"You? Definetly" I laugh a bit. 

"And you definetly are mean. See how you treat me?" I continue my sentence.

"You would make my life so much easier by being my little wall flower..." he goes. 

"I would rather jump off this balcony than agree on doing that" I huff at him. That's not something that I would think of a life plan.

"Would you do it for me?"

"I rather drop you off from here" 

"And I would take you down with me" he says, and somehow that sounds even better than it should. He touches my soft pink hair, while being real close to me. That close our lips thouch each other.

"Show me how you hurt me" he whispers.

Sinä olet minun kesäyöni

 "Enpä usko" , hän kikatti sulosointuisella äänellä. Yhtä heleällä kuin kissankellojen kilinä.

Hän sai koko maailman tuntumaan paremmalta. Värit enemmän...väreiltä. Tunteet leimuvina lieskoina ja vuodenajat vahvempina kuin koskaan ikinä. Minusta tuntui, kuin olisin enemmän elossa hänen seurassaan ollessani.

Veden kahisevan aaltoileva ääni kuuluu rytmikkään tasaisesti kun hän kahlaa pidemmälle. Katson miten hänen valkea kesämekkonsa lipuilee tuulen tanssittaessa sitä. Vaaleanpunaiset hiukset leikkivät omaa leikkiänsä tuulen keinuttaessa niitä silmille ja risteilemään kaulan poikki.

Hymähdän.

"Mitenniin et? Näit sen ihan yhtälailla, ja todellisena, kuin mitä minä olin nähnyt", huomautan hänelle epäuskoisena. Oma ääneni ei ollut yhtä pehmeä ja lempeä. Se oli matalampi, kuulemma toffeemainen. Siten, hän oli sitä kuvaillut.

Olin käärinyt vaaleiden housujeni lahkeet polviin saakka. Käsivarsissani risteili pisamoita, jotka näkyivät selvästi hihattoman paidan kanssa. Niitä risteili myös pitkin kasvojani, kuin mitäkin tähtikuvioita.

Itse en ikinä kutsuisi niitä tähtikuvioiksi, mutta Saori oli kuiskinut niin kun hän oli kuljettanut sormiaan ihollani kesäloman ensimmäisenä aamuna. Olimme nukkuneet teltassa, olleet täysin kahden ja vihdoin ilman tuomitsevia katseita joita kohtasimme päivittäin jos kuljimme jossain yhdessä. Tai erikseen.

"Koska minä näin myös millainen se lopputulos oli. Eikä se sinun tuherruksesi vastannut milläänlailla sitä maisemaa jota yritit piirrellä. Se näytti ihan ala-asteikäisen piirtämältä" hän nauraa minulle. Mutta se ei haittaa. Hän tekee sen niin hyväntahtoisena, joten se saa minut ainoastaan hymyilemään.

Vedän hänet liki. Aivan kiinni itseeni ja hymyilen hänelle. 

"Puhut ihan höpöjä" kuiskaan hänelle ennenkuin painan huuleni hänen nenälleen. Se sää hänet nyrpistämään nenäänsä virnistäessään.

"Tuletko sä meille jo tänään?"

"En usko. Mun pitäisi auttaa äitiä muuttolaatikoiden kanssa" Saori vastaa. Ja se riipii sisintäni. Hän muuttaisi kesän jälkeen pois, ja minä jäisin siihen kusiseen helvetin loukkoon yksikseni. Vedän syvään henkeä ja huokaan päästäessäni ilmat ulos. Painan otsani hänen omaansa vasten, samalla sulkien silmäluomeni.

"Haittaiskohan sun äitiä jos mä tulisin auttamaan niiden kanssa?"

Hän nauraa. Hän nauraa niin kauniisti.

"Ei ehkä sitä haittaisi että sä olisit siellä. Vaan enemminkin se ettei me saatais kaksin yhtäkään muuttolaatikkoa täytettyä kun oltais jo kadottu mun huoneelle" hän huomauttaa minua huvittuneena.

Ja minun mieleeni piirtyy kuvia siitä, kuinka tosiaan tekisimme niin. Sotkisimme hänen vaaleansiniset pedatut lakanat ja saisimme tyynyt putoilemaan lattioille pehmolelujen kanssa kilpaa. Hymy karkaa huulilleni.

"Mm...ehkä. Mutta sä lupaat että me nähdään sit huomenna?" Varmistan häneltä, silittäen hänen käden pehmeää ihoa.

Nyökkäys. Ja tiedän hänen myös hymyilevän. 

Olimme menossa huomenna perhospuutarhaan, jonka näkemistä olimme suunnitelleet viime vuodesta lähtien. Sen oli pakko tapahtua huomenna, sillä huomenna meidän suhteemme olisi kestänyt vuoden.

"Aiotko sä viimein kertoa sun porukoille?" Saori kysyy, ja minä vuorostani irvistän sille. Ähkäisenkin, avaten silmäni. Katson hänen omiinsa, merten sinisiin silmiin. Omani olivat vihreät kuin koivujen lehdet alkukesästä.

"Sä tiedät ettet voi tulla käymään meillä ikinä, jos sä jätät jotain noin tärkeetä kertomatta niille. Ne saa tietää kuitenkin jossain vaiheessa" hän toruu minua. Ja saa senkin kuulostamaan...joltain paremmalta kuin mitä se oli tosiasiassa.

"Joo mä otan sen puheeks" lupailen hymähtäen, silmiäni pyöräyttäen. Ja taas hän nyökkää, nyt terävämmin. Ja sotkee minun tumman lyhyen tukkani, pörröttämällä sitä joka suuntaan ennenkuin juoksee karkuun ja pois vedestä.

Katson hänen juoksuaan pyöriemme luokse. Hän vilkuttaa, eikä mene kauaa kun hän on poissa. Vieden mukanaan valon, värit ja minun elämäniloni.

Katson hetken vielä veteen, jonnekkin kauas päin, pois rannasta. Ja kuvittelen, miltä mahroi tuntua hukkua. Joo. Minun oli ihan todella vaikeaa kuvitella, miten voisin elää ilman häntä. En tiedä miten olin kitunut hengissä näinkään kauaa.

》Lähden kävelemään poispäin rannalta, myös pyöräni luokse. Minun toinen jalkani oli amputoitu 2-vuotta sitten. Ja minulla oli sen tilalla metallinen, ropottimainen jalka. Ei sellainen futuristinen mitä nähdään elokuvissa, vaan sellainen..hmm..kuluneemman näköinen. Se oli erään kaupungimme keksijän suunnittelema. Isäni. Jalka joka oltiin amputoitu, oli oikeanpuolimmainen, jos sillä nyt on väliä. Ja kyllä, pyöräily sen kanssa oli hankalaa, mutta onnistuin siinä, jos lähinnä poljin vasemmalla ja lepuutin oikeaa jalkaa mukana.《 

Lasken lautasia ja haarukoita pöytään, kattaessani sitä. Isä häärää vielä keittiössä ruuan kanssa, ja äiti kantaa pikkuveljeäni pöydän ääreen.

Olin valmistautunut henkisesti kertomaan porukoille nyt. Nyt tai ei koskaan. Olin pitkittänyt sitä jo vuoden.

"Tiedättehän te Saorin? Mun parhaan ystävän" , koitan aloittaa keskustelua kevyesti, pyyhkäisen polkkamittaisia hiuksiani korvan taakseni. 

"Tietysti" äiti hymähtää, kuin vähän loukkaantuen siitä että epäilin sitä, tiesikö hän kenen kanssa hengailin.

"Mitä jos se olis enemmän kuin mun parasystävä?" Korjaan kurkkuani.

Äiti tuijottaa minuun. Hän hakee sanoja, mutta ei selvästi tiedä, mitä aikoisi tai edes voisi sanoa. Hän vilkaisee isään, hakien häneltä vastausta.

"Tarkoitatko sä sitä, että te olisitte yhdessä?" Isä korjaa kurkkuaan.

Nyökkään. En uskalla jatkaa mitenkään asiaa.

"Puhutaan siitä myöhemmin, jooko" isä pyytää ja tuo makaroonilaatikon pöytään. Katson sitä, harmaata sotkua. Ja istuudun pöydän ääreen. Emmekä me ota asiaa puheeksi koko ruokailun aikana.

Emmekä iltana.

Mutta yöllä, äitini tulee herättämään minua. Ääni on kireä, ja hän suuttuu etten herää heti. 

"Nyt ylös" hän sihahtaa minulle, ja tunnistan äänestä hänen juoneen taas. Paljon. Hän joi usein, ja usein se meni myös yli.

Nousen istumaan, hieraisen silmiäni ja pakottaudun ylös sängystä.

"Saat pakkaa kamas ja painua helvettiin täältä. Tollaset ei asu mun kattoni alla!" Hän ärähtää minulle.

Isä katsoo huoneeni ovensuusta, mutta ei väitä vastaan. Ei hän koskaan väittänyt. Enkä väitä minäkään, vaan alan pakata tavaroitani kiireellä. Sydämeni jyskyttää, kun adrenaliiniryöppy virtaa kehooni. Äiti jatkaa huutamistaan, sylkee suustaan ties mitä kauheuksia. Ja pikkuveljeni herää siihen, alkaa itkeä, ja äitini syyttää siitä minua.

"Kato nyt mitä sä teit!" Hän sihahtaa niin että tupakan sekä kaljan hajuista sylkeä lentää naamalleni.

En sano mitään. Sullon reppuuni vain sen, mitä sinne mahtuu ja mitä tarvisin.

Eikä se auta, sillä äitini tarraa jo minua hiuksista, ja kiskoo ulos kämpästä. Yritän irrottaa otetta, sillä se tekee kipeää. Mutta se ei auta.

Hän päästää irti vasta kun on saanut viskattua minut rappukäytävään.

"Ja takas ei ole tulemista!" hän huutaa minulle. Latelee kauheuksiaan ja minä nousen ylös. Lähden kulkemaan äkkiä pois rappukäytävästä, ulospäin.

Puen housut jalkaani vasta kun olen tarpeeksi pitkällä kotoa, ettei hän pääse lähtemään perääni. Itku pääsee myös vasta nyt. Pyyhin hiuksia kasvoiltani kun soitan Saorille asiasta. Kerron vain pintapuolisesti, että minut oltiin potkittu ulos ja että olin kertonut meidän olevan yhdessä.

Ja tiedän, sekä toivon, että pääsisin hänen luokseensa....

Ei siihen mene kauaa, kun Saori kävelee minua vastaan kesäyön hämärtämässä kävelykadulla. Hän tulee halaamaan minua samantien. Hän ei kysele, kyseenalaista. Hän vain halaa, ikäänkuin pystyisi saamaan minut ehjäksi jälleen. 

Myönnän, minusta tuntuu taas hieman ehjemmältä. Ja tuntuu taas vähän enemmän ehjältä, kun Saori silittelee hiuksiani kokoyön, pitelee sylissään ja antaa minun vain itkeä. Ei tämä ollut eka kerta. Eikä viimeinen, jos minä palaisin sinne. Kotiini.

Vasta kun aurinko alkaa jo nousemaan, ja linnut laulelemaan kovemmin, minä ja Saori olemme nukahtaneet sylikkäin...

Aamulla silmäni ovat turvonneet, en todellakaan ole valmis kohtaamaan tätä päivää. Tiedän jo, millainen viestitulva puhelimessani odottaisi, kun käynnistäisin sen taas. Olin sammuttanut sen yön aikana, kun äitini ei ollut lopettanut soittamista ja uhkailua poliiseilla jos en tulisi nyt heti takaisin kotiin. Tai no...minä en ollut sammuttanut. Saori oli. Minä en ollut pystynyt.

Hautaan kasvoni tutun turvalliseen tuoksuun ja hengitän sitä lujaa sisääni. Kiedon käteni hänen ympärilleen, ja uniset raajat kiertyvät minunkin ympärilleni. Katselen kattoa, joka on auringon säteiden valaisema. Koko huone oli silti sävymaailmaltaan sininen, vaikka normaalisti auringon valo sai kaiken näyttämään keltaiselta. Katseenni hakeutuu ikkunan luokse. Ohuet siniset verhot ovat peittämässä niitä. Suljen silmäni uudelleen. Mutta avaan ne taas.

Katselen prinsessaverhoa, ja kaikkia pieniä perhosia joita siinä on. Perhoset muistuttivat minua aina Saorista itsestään...kuten myös ensilumi, kesäinen sade ja auringonlaskujen maalaamat taivaat.

"Kiitos" kuiskaan Saorille, painaen kevyen suukon hänen huulilleen. Hän vastaa hymyllä, ja sillä että pyyhkii hiuksisni korvani taakse. Hän vetää minut paremmin halaukseensa, pitäen silmiään yhä kiinni.

Huoneessa itsessään ei kuulu ääniä, meidän hengityksemme ja peiton kahinan lisäksi, nutta ulkoa kuuluu lintujen laulun ohessa ruohonleikkurin ääni. Molemmat muistutticat vahvasti kesästä. Tuuletusikkunan ollessa auki, vastaleikatun nurmikon tuoksu pääsee sisään huoneeseenkin...

Welcome and goodbye?

 

Hey lovelies 🖤

It has been a really long time since I have written any kind of post in the blog, and ofc I had to dive to the deep end in here and write it in english.

And with that said, I will not promise to keep this up but we'll see...

And if it goes well and I keep up staying motivated, I will share my oc stuff in here. Little storylines and the world build. (Their whole universe is so chaptic that it will take A WHILE....)

I have been sick pretty often these days so my photographing has happened indoors mainly. I have found myself end up even liking the end results I usually feel like my indoor pics won't turn out as good as outdoor.

So I decided to show you some in here, that didn't end up in instagram/ some before and after pics etc. Not sure what else just yet

I loved these pics, but I took these just for fun after taking the "main" picture, which I was going to post! I think these shows the best Nita's faceup which is stunning. I could stare them for hours...

The candless are made by @decaying_4rt from instagram! The headpiece is made by me 

Fun fact:

This headpiece once was left behind from our photographing trip with Jane. We tried to find it but didn't end up doing so, so we just went home without it. I don't know how long period of time it took, but months, before we found this from the same place it was left from us XD 

It felt so unreal. I was sure that some dog would would have ripped this to pieces or it wouldn't be found ever again. But yeah

Here is the before and after with editing this pic! It's not much, but small changed made a lot to the picture itself. Added flames (ofc) and more brightness/lights and cold tones to it. 

There even is dusk in the front, but it doesn't show up that much over here but...it's there. Trust me.

And here is the place I took this! Our kitchen table ;u: I have taken many others in here too, and mostly always take pics in here of the dresses/outfits I sew

I actually made that siren tail just and only for this picture. (The tail belongs to Jane now)

I used to sew mermaid tails for barbie dolls in my childhood, for me and my little sister. 

After watching the H2O, just add water.....and yes...we played mermaids too...

Without most of the edits. I have already darkened the picture in this one!

I was SO scared that the doll would just end up falling off from there XD somehow it stayed there even thought I accidently hit the table!

And some of you even asked in instagam about her hair after I showed this one. Her hair has been hairsprayed to stay in that way...so no real magic happened

I wanted to create this type of picture, with long black dress. I didn't own one before, and I needed to make black dress for sale -> what a perfect reason to make it right away! I got the picture I wanted, and dress made too!

I am VERY tempted to just keep the dress myself, but I try to stay strong here

This lace(?) cover can be taken off or worn! And the sleeves can be worn long or short x) I love to make parts for my sewings that makes them more useable!

Not much edited in this one either x)

I just wanted to take picture of Licìa with it looking like she would wander in a dream world.

Her character was cursed and put in a glass coffin, under the deep ocean. She was in a dream that full time, so she had time exploring world of the dreams. She ended up in others dreams, asking for help... until one day, someone did find her.

My boy! 

He is currently without character. At first he was going to be Šárka (son of the God of rain), but he definetly gives me vibe of Ourania (he is security guard in palace, but in his freetime he explores the ocean and the creatures in it. He loves to dive. And no, he is not the one who found Licìa...)

The problem is here

Ourania has blonde/white hair and white tattoo, but Šárka looks öoke this which he is currently looking like! So I'm still thinking a lot....

Her eyelids are the best ones my dolls do have. I love those way too much and dkfkkfkf yup. You do see it yourself. 

Aaaand it's good to end with photos of Raja. Hope you enjoyed and even got something out of this!