"Enpä usko" , hän kikatti sulosointuisella äänellä. Yhtä heleällä kuin kissankellojen kilinä.
Hän sai koko maailman tuntumaan paremmalta. Värit enemmän...väreiltä. Tunteet leimuvina lieskoina ja vuodenajat vahvempina kuin koskaan ikinä. Minusta tuntui, kuin olisin enemmän elossa hänen seurassaan ollessani.
Veden kahisevan aaltoileva ääni kuuluu rytmikkään tasaisesti kun hän kahlaa pidemmälle. Katson miten hänen valkea kesämekkonsa lipuilee tuulen tanssittaessa sitä. Vaaleanpunaiset hiukset leikkivät omaa leikkiänsä tuulen keinuttaessa niitä silmille ja risteilemään kaulan poikki.
Hymähdän.
"Mitenniin et? Näit sen ihan yhtälailla, ja todellisena, kuin mitä minä olin nähnyt", huomautan hänelle epäuskoisena. Oma ääneni ei ollut yhtä pehmeä ja lempeä. Se oli matalampi, kuulemma toffeemainen. Siten, hän oli sitä kuvaillut.
Olin käärinyt vaaleiden housujeni lahkeet polviin saakka. Käsivarsissani risteili pisamoita, jotka näkyivät selvästi hihattoman paidan kanssa. Niitä risteili myös pitkin kasvojani, kuin mitäkin tähtikuvioita.
Itse en ikinä kutsuisi niitä tähtikuvioiksi, mutta Saori oli kuiskinut niin kun hän oli kuljettanut sormiaan ihollani kesäloman ensimmäisenä aamuna. Olimme nukkuneet teltassa, olleet täysin kahden ja vihdoin ilman tuomitsevia katseita joita kohtasimme päivittäin jos kuljimme jossain yhdessä. Tai erikseen.
"Koska minä näin myös millainen se lopputulos oli. Eikä se sinun tuherruksesi vastannut milläänlailla sitä maisemaa jota yritit piirrellä. Se näytti ihan ala-asteikäisen piirtämältä" hän nauraa minulle. Mutta se ei haittaa. Hän tekee sen niin hyväntahtoisena, joten se saa minut ainoastaan hymyilemään.
Vedän hänet liki. Aivan kiinni itseeni ja hymyilen hänelle.
"Puhut ihan höpöjä" kuiskaan hänelle ennenkuin painan huuleni hänen nenälleen. Se sää hänet nyrpistämään nenäänsä virnistäessään.
"Tuletko sä meille jo tänään?"
"En usko. Mun pitäisi auttaa äitiä muuttolaatikoiden kanssa" Saori vastaa. Ja se riipii sisintäni. Hän muuttaisi kesän jälkeen pois, ja minä jäisin siihen kusiseen helvetin loukkoon yksikseni. Vedän syvään henkeä ja huokaan päästäessäni ilmat ulos. Painan otsani hänen omaansa vasten, samalla sulkien silmäluomeni.
"Haittaiskohan sun äitiä jos mä tulisin auttamaan niiden kanssa?"
Hän nauraa. Hän nauraa niin kauniisti.
"Ei ehkä sitä haittaisi että sä olisit siellä. Vaan enemminkin se ettei me saatais kaksin yhtäkään muuttolaatikkoa täytettyä kun oltais jo kadottu mun huoneelle" hän huomauttaa minua huvittuneena.
Ja minun mieleeni piirtyy kuvia siitä, kuinka tosiaan tekisimme niin. Sotkisimme hänen vaaleansiniset pedatut lakanat ja saisimme tyynyt putoilemaan lattioille pehmolelujen kanssa kilpaa. Hymy karkaa huulilleni.
"Mm...ehkä. Mutta sä lupaat että me nähdään sit huomenna?" Varmistan häneltä, silittäen hänen käden pehmeää ihoa.
Nyökkäys. Ja tiedän hänen myös hymyilevän.
Olimme menossa huomenna perhospuutarhaan, jonka näkemistä olimme suunnitelleet viime vuodesta lähtien. Sen oli pakko tapahtua huomenna, sillä huomenna meidän suhteemme olisi kestänyt vuoden.
"Aiotko sä viimein kertoa sun porukoille?" Saori kysyy, ja minä vuorostani irvistän sille. Ähkäisenkin, avaten silmäni. Katson hänen omiinsa, merten sinisiin silmiin. Omani olivat vihreät kuin koivujen lehdet alkukesästä.
"Sä tiedät ettet voi tulla käymään meillä ikinä, jos sä jätät jotain noin tärkeetä kertomatta niille. Ne saa tietää kuitenkin jossain vaiheessa" hän toruu minua. Ja saa senkin kuulostamaan...joltain paremmalta kuin mitä se oli tosiasiassa.
"Joo mä otan sen puheeks" lupailen hymähtäen, silmiäni pyöräyttäen. Ja taas hän nyökkää, nyt terävämmin. Ja sotkee minun tumman lyhyen tukkani, pörröttämällä sitä joka suuntaan ennenkuin juoksee karkuun ja pois vedestä.
Katson hänen juoksuaan pyöriemme luokse. Hän vilkuttaa, eikä mene kauaa kun hän on poissa. Vieden mukanaan valon, värit ja minun elämäniloni.
Katson hetken vielä veteen, jonnekkin kauas päin, pois rannasta. Ja kuvittelen, miltä mahroi tuntua hukkua. Joo. Minun oli ihan todella vaikeaa kuvitella, miten voisin elää ilman häntä. En tiedä miten olin kitunut hengissä näinkään kauaa.
》Lähden kävelemään poispäin rannalta, myös pyöräni luokse. Minun toinen jalkani oli amputoitu 2-vuotta sitten. Ja minulla oli sen tilalla metallinen, ropottimainen jalka. Ei sellainen futuristinen mitä nähdään elokuvissa, vaan sellainen..hmm..kuluneemman näköinen. Se oli erään kaupungimme keksijän suunnittelema. Isäni. Jalka joka oltiin amputoitu, oli oikeanpuolimmainen, jos sillä nyt on väliä. Ja kyllä, pyöräily sen kanssa oli hankalaa, mutta onnistuin siinä, jos lähinnä poljin vasemmalla ja lepuutin oikeaa jalkaa mukana.《
Lasken lautasia ja haarukoita pöytään, kattaessani sitä. Isä häärää vielä keittiössä ruuan kanssa, ja äiti kantaa pikkuveljeäni pöydän ääreen.
Olin valmistautunut henkisesti kertomaan porukoille nyt. Nyt tai ei koskaan. Olin pitkittänyt sitä jo vuoden.
"Tiedättehän te Saorin? Mun parhaan ystävän" , koitan aloittaa keskustelua kevyesti, pyyhkäisen polkkamittaisia hiuksiani korvan taakseni.
"Tietysti" äiti hymähtää, kuin vähän loukkaantuen siitä että epäilin sitä, tiesikö hän kenen kanssa hengailin.
"Mitä jos se olis enemmän kuin mun parasystävä?" Korjaan kurkkuani.
Äiti tuijottaa minuun. Hän hakee sanoja, mutta ei selvästi tiedä, mitä aikoisi tai edes voisi sanoa. Hän vilkaisee isään, hakien häneltä vastausta.
"Tarkoitatko sä sitä, että te olisitte yhdessä?" Isä korjaa kurkkuaan.
Nyökkään. En uskalla jatkaa mitenkään asiaa.
"Puhutaan siitä myöhemmin, jooko" isä pyytää ja tuo makaroonilaatikon pöytään. Katson sitä, harmaata sotkua. Ja istuudun pöydän ääreen. Emmekä me ota asiaa puheeksi koko ruokailun aikana.
Emmekä iltana.
Mutta yöllä, äitini tulee herättämään minua. Ääni on kireä, ja hän suuttuu etten herää heti.
"Nyt ylös" hän sihahtaa minulle, ja tunnistan äänestä hänen juoneen taas. Paljon. Hän joi usein, ja usein se meni myös yli.
Nousen istumaan, hieraisen silmiäni ja pakottaudun ylös sängystä.
"Saat pakkaa kamas ja painua helvettiin täältä. Tollaset ei asu mun kattoni alla!" Hän ärähtää minulle.
Isä katsoo huoneeni ovensuusta, mutta ei väitä vastaan. Ei hän koskaan väittänyt. Enkä väitä minäkään, vaan alan pakata tavaroitani kiireellä. Sydämeni jyskyttää, kun adrenaliiniryöppy virtaa kehooni. Äiti jatkaa huutamistaan, sylkee suustaan ties mitä kauheuksia. Ja pikkuveljeni herää siihen, alkaa itkeä, ja äitini syyttää siitä minua.
"Kato nyt mitä sä teit!" Hän sihahtaa niin että tupakan sekä kaljan hajuista sylkeä lentää naamalleni.
En sano mitään. Sullon reppuuni vain sen, mitä sinne mahtuu ja mitä tarvisin.
Eikä se auta, sillä äitini tarraa jo minua hiuksista, ja kiskoo ulos kämpästä. Yritän irrottaa otetta, sillä se tekee kipeää. Mutta se ei auta.
Hän päästää irti vasta kun on saanut viskattua minut rappukäytävään.
"Ja takas ei ole tulemista!" hän huutaa minulle. Latelee kauheuksiaan ja minä nousen ylös. Lähden kulkemaan äkkiä pois rappukäytävästä, ulospäin.
Puen housut jalkaani vasta kun olen tarpeeksi pitkällä kotoa, ettei hän pääse lähtemään perääni. Itku pääsee myös vasta nyt. Pyyhin hiuksia kasvoiltani kun soitan Saorille asiasta. Kerron vain pintapuolisesti, että minut oltiin potkittu ulos ja että olin kertonut meidän olevan yhdessä.
Ja tiedän, sekä toivon, että pääsisin hänen luokseensa....
Ei siihen mene kauaa, kun Saori kävelee minua vastaan kesäyön hämärtämässä kävelykadulla. Hän tulee halaamaan minua samantien. Hän ei kysele, kyseenalaista. Hän vain halaa, ikäänkuin pystyisi saamaan minut ehjäksi jälleen.
Myönnän, minusta tuntuu taas hieman ehjemmältä. Ja tuntuu taas vähän enemmän ehjältä, kun Saori silittelee hiuksiani kokoyön, pitelee sylissään ja antaa minun vain itkeä. Ei tämä ollut eka kerta. Eikä viimeinen, jos minä palaisin sinne. Kotiini.
Vasta kun aurinko alkaa jo nousemaan, ja linnut laulelemaan kovemmin, minä ja Saori olemme nukahtaneet sylikkäin...
Aamulla silmäni ovat turvonneet, en todellakaan ole valmis kohtaamaan tätä päivää. Tiedän jo, millainen viestitulva puhelimessani odottaisi, kun käynnistäisin sen taas. Olin sammuttanut sen yön aikana, kun äitini ei ollut lopettanut soittamista ja uhkailua poliiseilla jos en tulisi nyt heti takaisin kotiin. Tai no...minä en ollut sammuttanut. Saori oli. Minä en ollut pystynyt.
Hautaan kasvoni tutun turvalliseen tuoksuun ja hengitän sitä lujaa sisääni. Kiedon käteni hänen ympärilleen, ja uniset raajat kiertyvät minunkin ympärilleni. Katselen kattoa, joka on auringon säteiden valaisema. Koko huone oli silti sävymaailmaltaan sininen, vaikka normaalisti auringon valo sai kaiken näyttämään keltaiselta. Katseenni hakeutuu ikkunan luokse. Ohuet siniset verhot ovat peittämässä niitä. Suljen silmäni uudelleen. Mutta avaan ne taas.
Katselen prinsessaverhoa, ja kaikkia pieniä perhosia joita siinä on. Perhoset muistuttivat minua aina Saorista itsestään...kuten myös ensilumi, kesäinen sade ja auringonlaskujen maalaamat taivaat.
"Kiitos" kuiskaan Saorille, painaen kevyen suukon hänen huulilleen. Hän vastaa hymyllä, ja sillä että pyyhkii hiuksisni korvani taakse. Hän vetää minut paremmin halaukseensa, pitäen silmiään yhä kiinni.
Huoneessa itsessään ei kuulu ääniä, meidän hengityksemme ja peiton kahinan lisäksi, nutta ulkoa kuuluu lintujen laulun ohessa ruohonleikkurin ääni. Molemmat muistutticat vahvasti kesästä. Tuuletusikkunan ollessa auki, vastaleikatun nurmikon tuoksu pääsee sisään huoneeseenkin...