Raven & Daphne

Luulin menettäneeni toivon. Sen kipinän sisälläni joka uskoo parempaan huomiseen ja rakkauteen. Onnistuit kuitenkin saamaan sen kukkimaan. Kastelit rakkaudella kuin ruusupuutarhaa jonka tiesit näyttävän upealta ensi kesänä. Sait talven ja pakkasen jäädyttämät kohdat sulamaan.

Otat minua kädestä. En edes tajunnut kadonneeni ajatuksieni virran mukana jonnekkin pois. Et sano mitään, ei sinun tarvitse. Kiusoitteleva hymysi tosin saa minut punastumaan jälleen kerran.

"Mitäh?" Kysyn tympääntyneenä, ja hymysi leviää.

"Alat olla aika pehmo, jos pelkkä kosketukseni palauttaa sinut tähän maailmaan tuolta mielenkiintoisesta ajatuskuplastasi" pieni korppi kiusoittelee. Tuhahdan. En saa muuta vastatuksi. Tiedät kuitenkin että välitän. Viimeistään siinä kohtaa, kun nojaan pääni sinun omaasi vasten.

"Olet kamala. Lopeta tuo" mutisen, ja sinä naurahdat. Naurusi läikähtää sisälläni lämpimänä aaltona.

"En ikinä" kuiskaat, kuljettaen samalla kätesi ympärilleni. Vedät lähemmäs kehoasi hohkaavaa lämpöä. 

"Voisin jopa väittää, että pidät siitä" jatkat ja se saa minut pyöräyttämään silmiäni vaikka tunne sisälläni kytee vahvana.

"En pidä. Saat minut pelkäämään. Enkä minä halua pelätä, se tekee minusta...heikon" 

"Ihmisen. Se tekee sinusta ihmisen. Kokonaisemman. Jos et pelkäisi menettää mitään, olisit vain puolikas siitä mitä olet koskaan ollut" korjaat minulle, enkä voi väittää vastaan.

Nostan viimein omat käteni sinun ympärillesi, hautaan kasvoni olkapäähäsi hiusten sekaan.

"En halua menettää sinua" ääneni on vain kuiskaus. Olin haavoittuva, enemmän auki kuin uskalsin myöntää.

"Et sinä menetä" nojaat pääsi omaani, silität selkääni tavalla joka saa minut haluamaan voida luottaa sinuun vaikka se onkin vaikeaa.

Olemme niin pitkään. Vaiti. Vain toistemme lähellä.

Raven

 Se hetki on pieni. Yhtä ohut kuin sumu syksyisenä aamuna, kun koko muu maailma nukkuu vielä.

Hetki jolloin toivon kaiken olevan toisin. Hetki jolloin unohdan kuinka paljon minuun sattui kun lähdit pois. Mutta muistot - muistutus - sen jälkeen tuntuu kipeämmin. Muistan kuinka yksin olin tyhjiössä jossa kukaan ei tullut halaamaan tai pyyhkimään kyyneliä poskiltani. Muistan kuinka särkynyt sydämeni oli ja kuinka särkynyt minä olin.

En usko että unohdan sitä koskaan täysin. Vain hetkeksi. Ohi kiitävän hetken ajan minä unohdan tuon kivun ja tuskan jota aiheutit minuun.

Minua ei sattunut se että lähdit. Minua sattui nähdä todelliset kasvosi sen kaiken jälkeen. Se kuinka tahallaan sinä satutit minua ja maalasit minusta hirviötä jotta sinun olisi helpompi olla oman tuskasi kanssa. Tuskan - syyllisyyden. Sillä sinä päätit jotain minkä ei kuulunut päättyä noin, valheiden ja salailun taakse. Tiesit rikkovasi jotain jota ei saisi ehjäksi, joten halusit että vihaisin sinua. Tiedät etten ole sellainen. Joten loit mielikuvissasi minusta sellaisen.

Promises

 It wasn't crashout, it wasn't something that happened with a surprise and fireworks. I falled for you slowly, firstly with the way you admired the sun touching the surface of the pond. I falled for the way you fell asleep next to me after the long day under the city lights.

I move your hair away from your face, behind your ears. I lurk what you are drawing so intensively. Black lines on the paper, the way your pen dances in it and starts to make picture that would make much more sense than anything between us.

Half year ago, you were just a crow following me around. You got yourself a human form to go and get more information among the people I was trying to hide from. You were supposed to be nothing but a helper. Yet you decided to sneak your way to my heart and melt the ice around it.

I felt you in every vein, in my bones. In my whole body before I realized how much space you have taken inside my mind and heart. I told myself not to, I begged myself not to. I had already broken my heart way too many times before and promised to never break it again. And you promised me the same...that you would never break even a bone in my body. 

Your touch haunts me when I am alone. I hear your voice in my sleeps...I feel you around me when you are not. You fill every room I walk in.

"I promise you, I wouldn't do the same as the ones before me...." you whisper to me when you find me crying over the fact that I opened my heart to something new. Somehow I already knew that you would be different. I felt it in this body that aches for the need to be loved and held. And that made me more afraid than anything else ever could. The fact that I knew you wouldn't hurt me. 

"But what if now I am no better than any of those who showed me to not trust in love?"

Runo

 Olet kuin hiljaisuus.

Ääneen lausumaton lupaus, toive tai haave. 

Ja niin kauan kun pidän sen sisälläni, et saa sitä takaisin omaksesi. En halua sitä takaisin sinun omakseen. Tahdon pitää sen itselläni, katsella kuin lumisadepalloon piilotettua salaisuutta. Pitää sen kauneuden, herkkyyden ja tunteikkuuden sisälläni suojassa.

Et saisi pilata sitä. Et uudelleen. Et enää koskaan, sillä minä en anna sinulle lupaa tehdä niin. Saat katsoa, kauempaa. Kuten salaiset ihailijat jotka eivät sano ääneen pitävänsä sinua kauniina. Et saa sanoa ääneen mitä sinä ajattelet siitä, tai minusta. Oikeastaan kenestäkään. Saat pysyä vaiti, samalla tavalla kuin vaiensit minut vuosiksi.

Herkkä askel, lähellä reunaa. Se jokin mikä kierrähtää ja miltei lipeää mutta pitää tasapainonsa. Saat olla se. Tanssia niin lähellä reunaa että melkein koet lentäväsi. Uskot lentäväsi. Mutta et kurotu tähtiin joita yötaivas on lyöty täyteen. 

Vaikka toivon, että olet irrallaan minusta etkä koskaan kosketa minua mustalla maalilla tahrituilla käsilläsi, toivon että löydät onnen kytemästä sisältäsi. Löydät itsesi, näet itsesi ja korjaat sen mikä sinussa on niin kovin vinossa että se saa kirjapinon näyttämään epäsiistiltä. Löydät ja näet sen mikä sinut kerran tahri - ja pyyhit sen pois. Opit näkemään itsesi uudelleen - sillätavalla miten minä näin sinut ja rakastin kipeitä kohtiasi vaikka ne viilsivät ihoani kuin peilin sirpaleet. Olet kuin hajotettu peili, seitsemän vuotta epäonnea. Ja vain sinä voit korjata sen epäonnen sisältäsi.

Katson sinua nyt, näen sinut eritavalla kuin koskaan aiemmin. Näen myös sen mitä en koskaan halunnutkaan nähdä sinusta. Sen miten ruma osaat olla. Mutta silti, sydämeni on sitämieltä että se kaikki sinussa tekee sinusta kauniin. Virheellisen, epätäydellisen täydellisen. Voi kumpa näkisit saman kuin minä. Sen tulen joka kyti sisälläsi jonka nyt olet vaientanut vain vasta sytytettyyn tulitikkuun. Kumpa tuntisit sen mitä minä tunsin ollessani lähelläsi. Mutta ei, sinä et tunne ja näe itseäsi kuten minä. Kuinka voisit, kun se peili on hajalla ja vääristänyt peilikuvan moneksi. Sinut moneksi. Eri versioita eri huoneisiin täynnä kasvoja joita et tunnista.

Runo

 Tunne sisälläni on häilyvä, kaipuisa kuin unettomat talviyöt. Se kulkee läpi kylkiluiden, hipaisten koskettaa sydäntäni joka vaipui ikuiseen uneen. Jäänhuurruttamaan pysähdykseen.

Kosketan lumen kimaltavaa pintaa. Pakkashuurre pistelee sormenpäitäni, ikäänkuin muistuttaen maailmasta jota osana nyt olen. Hengitykseni mukana tuleva savu tuntuu yksinäiseltä näin silkassa hiljaisuudessa. Eloani todistaa vain kuu, joka aikanaan jäi yksin - vailla omaa rakkauttaan. Se pitää seuraa särkyneille sydämille jotka joskus rakastivat lujemmin kuin ihmiskeho antoi myöten.

Se ei tunnu enää pahalta. Mikään ei. Asiat tuntuvat enää vain pehmeiltä, tuutulauluilta jotka vanhempamme hyräilivät meille ennenkuin pääsimme kulkemaan mielikuvituksen sävyttämissä maailmoissa.