Se hetki on pieni. Yhtä ohut kuin sumu syksyisenä aamuna, kun koko muu maailma nukkuu vielä.
Hetki jolloin toivon kaiken olevan toisin. Hetki jolloin unohdan kuinka paljon minuun sattui kun lähdit pois. Mutta muistot - muistutus - sen jälkeen tuntuu kipeämmin. Muistan kuinka yksin olin tyhjiössä jossa kukaan ei tullut halaamaan tai pyyhkimään kyyneliä poskiltani. Muistan kuinka särkynyt sydämeni oli ja kuinka särkynyt minä olin.
En usko että unohdan sitä koskaan täysin. Vain hetkeksi. Ohi kiitävän hetken ajan minä unohdan tuon kivun ja tuskan jota aiheutit minuun.
Minua ei sattunut se että lähdit. Minua sattui nähdä todelliset kasvosi sen kaiken jälkeen. Se kuinka tahallaan sinä satutit minua ja maalasit minusta hirviötä jotta sinun olisi helpompi olla oman tuskasi kanssa. Tuskan - syyllisyyden. Sillä sinä päätit jotain minkä ei kuulunut päättyä noin, valheiden ja salailun taakse. Tiesit rikkovasi jotain jota ei saisi ehjäksi, joten halusit että vihaisin sinua. Tiedät etten ole sellainen. Joten loit mielikuvissasi minusta sellaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti