Runo & Thalia
The soft touch of her lips felt cold as ice spikes in the winter time. Her breathing felt like snowflakes.
She was as fragile as thin ice over the water, and her soul as deep as the water above.
The deep, dark and cold water.
Sen tummuus oli puhuttelevaa. Tunne jota se herätteli minussa oli jotain ahdistuksen, mutta myös turvantunnun sekaista. Se oli kaikkialla ympärilläni, ja hapen saamattomuus puristeli keuhkojani kuin kutsuen hengittämään hyisevää vettä keuhkoihini.
Ja niin minä vedänkin. Vedän syvempään henkeä veden alla, kuin hyväksyen sen että tässä se kaikki saattaisi olla ja loppua. Minä saattaisin olla tässä, ja loppua hyvinkin äkkiä tähän.
Jotain liikahtaa silmäkulmassani, valon säteet rikkovat veden tyynen pinnan jota kohti ilmakuplat, jotka olivat päässeet suustani, pyrkivät niin hätäpäissään ja silti niin kauniisti keinahdellen.
Jokin muu rikkoo myös tyynen pinnan. En näe kunnolla veden alla, sen sakeentaessa koko näkökenttäni. Se onnistuu kirvelemään silmiäni ja minä joudun sulkemaan luomeni. Tunnen kädet vyötärölläni. Kiskaisun, kun joku vetää minua ylöspäin. Nopea liike ylöspäin, kun tulija polkaisee pohjasta vauhtia.
Ja sitten yskimistä. Se rikkoo ensimmäisenä tasaisen äänen jota veden alla oli syntynyt. Tuuli tuntuu vinkuvalta korvissa. Yhtäkkiä koko kroppaani alkaa sattua. Se tuntuu menettävän täysin toimintakykynsä. Ainoa mihin pystyn, on yskiminen ja sekin sattuu vatsassa saakka vaikka vettä olisikin ennemminkin keuhkoissani. Tulija ei tosin pysähdy, ei vaikka pakkanen saa jäädytettyä hiuksemme ihoomme kiinni ja latvoista piikikkään koviksi. Yritän tasata hapen saantia, mutta huuleni tärisevät kylmästä ja nenästä vetäessä se tuntuu kuin joku pakottaisi liekkejä lipomaan sisintäni.
"Hyvä. Sä täriset. Se meinaa ettei kaikki ole vielä menetetty" tuttu ääni toteaa minulle, ja lähtee kantamaan minua kanssaan pois päin vedestä kun pääsemme rantaan. Hän puristaa minua paremmin rintaansa vasten. Hän tärisee myös, mutta häneen kylmyys ei vaikuta tarttuvan niin lujaa kuin minuun. Hän kantaa minua pitkään, ja olemme koko matkan hiljaa. Saan vaivoin hengitettyä.
Minut lasketaan pehmeälle taljalle takkatulen äärelle.
"Odota siinä" se on pyynnöksi peitelty käsky, vaikka hän tietää tasan etten minä kykene liikkumaan.
Seuraan katseellani kuinka hän laittaa takkaan puita, alkaen sytyttää tulta...
~~
"Vieläkin yksin?" Ääni kysyy selkäni takaa. Askeleet tuovat tulijaa lähemmäs, lähemmäs parveketta ja minua.
Seisoin kaiteen päällä, pidellen yhdestä tukitolpasta kiinni jotta en putoaisi alas ruusupensaiden nieltäväksi ja niiden piikkien raatelemaksi. Siirrän katseeni tuhansien tähtien valaisemasta taivaasta tulijaan, joka on pukeutunut hohtaviin asusteisiin kuin kultakuoriainen.
"Enhän. Sinähän liityit juuri seuraani"
"Ehkä odotin sinun eksyvän vielä uudestaan seuraani." Totean hänelle.
"Odotit vai toivoit?" Hän kysyy, ja tajuan oman sanavalintani hyvin selvästi.
"Meinaatko hypätä?" Thalia, mies jonka olin tavannut juhlissa ja jonka tunteita olin loukannut ensimmäisen - mutta toivottavasti ei viimeisen -yhteisen tanssin aikana, kysyy niin etten ole varma olisiko hän, vastauksestani riippuan, hyppäämässä seuraavaksi kanssani.
Hän ei tosin katso minuun, vaan mekkoni helmaa. Joka voi johtua toki siitä, että kasvojani peittää ohut pitsinen naamio, mutta se tuntuu silti sisintäni kalvavalta.
"Ehkä minä saatoin toivoa sitä" uudelleen tapaamistamme, mutta hymyilen hänelle merkiksi että olin tosissani asian kanssa.
"En tietenkään ollut hyppäämässä. En vain enää osaa tulla täältä alas" hymähdän hieman, käyttäen katseeni kuvioidussa marmorilattiassa.
"Et osaa tulla alas?" Virnistys on salaperäinen ja viekas hänen kasvoillaan.
"Voin kiskaista sinut sieltä" ja hän kehtaa vieläpä nykäistä helmaani samassa.
Irvistän, eikä siitä kaikkea onnistu peittämään edes pitsinen harso, kun hän kiskaisee helmaani ja onnistun horjahtamaan hieman. Otan tukevamman otteen tukipylväästä.
"Kiskaista? Oletpas sinä romanttinen" pyöyräytän silmiäni yksikseni.
"Pidätkö minua romanttisena?" En ymmärrä miten hän onnistuu kuulostamaan aidon yllätyyneeltä, vaikka hänen äänensä on huvittunut aivan kuin olisin arvellut aivan väärin. Siltikin, hänen romanttisuutensa vahvistuu sillä, kun hän kietoo vahvat käsivartensa säärieni ympärille ja nostaa minua syliinsä päin. Nyt hän kannattelee minua parvekkeen kaiteen sijaan. Lasken käteni hänen olkapäilleen, ja tunnen miten sydämeni hakkaa lujempaa. Ei kukaan uskaltanut koskea toiseen näin. Eikä ylipäätään koskettaa minua.
"En minä paljasta ajatuksiani sinulle" totean, kulmiani hieman kurtistaen ja katselen hänen silmiään.
"Et tietenkään" ääni on varma, rauhallisen tasainen. Ja samassa hän laskee minua sylissään alemmas niin että pitää minua reisieni kohdalta kiinni. Helmani jäävät kasoiksi lepäämään hänen käsivarsilleen, ja sydämeni hypähtää kurkkuuni jumiin.
"Miksi kiipesit tuonne?" Hän kysyy seuraavaksi minulta, eikä äänessä ole ivaa edes pientä veripisaran vertaa.
"Jos sanon kurkottaneeni tähtiin, uskotko?" Kysyn, katsoen hänen tyynen rauhallisia silmiä läheltä. Hän näytti veljensä kanssa hyvin samalta, mutta Thalialla ei ollut vihan kaivertamaa syvää viivaa kulmiensa välissä. Hänen ilmeensä oli pehmeä, ja silmät puhuivat hänen sielunsa kieltä äänekkäämmin kuin monenkaan muun.
"Uskon"
Olen yllättynyt saamastani vastauksesta. Se saa rintalastani alla hohtamaan jonkin lämmön.
"Olitko lähellä?" Hän kysyy minulta, ja suuni raottuu hämmennyksdni johdosta.
"En niin lähellä kuin nyt" katson hänen silmiinsä, huomaten sen että hän yrittää nähdä omani harson läpi. Hän ei silti yritä poistaa sitä. Ei ollut yrittänyt aiemminkaan.
"Miksi sinä et laske minua alas?" Kysym hiljempaa häneltä, kuin uskoen kysymykseni olevan vääränlainen.
"Haluatko alas?" , En ehdi vastaamaan siihen, kun hän heilauttaa minut helposti olalleen. Suustani karkaa kiljahdusta muistuttava ääni.
"Voin viedä sinut alas" hän jatkaa lähtiessään kulkemaan jo juhlaväen joukkoon. Samalla hän laskee helmojani paikalleen.
"Minne alas sinä viet minut?" Saan kysyttyä häneltä, kun katselen hänen selkäänsä ja siitä alaspäin hänen koko kroppansa läpi kohti lattiaa johon näen hiusteni latvojen hipovan.
"Alas, puutarhaan"
"Siellä voi olla langenneita tähtiä joita voit koskettaa" hänen puheensa kuulsotavat minun korviini tummuneen romanttisilta. Sellaisista, joodenka tiedät olevan hieman pahasta, mutta et millään voi vastustaa kiusausta ottaa selvää.
"Nauti näkymistä" Thalia toteaa, onnistuen jälleen pyyhkimään kaikki romanttiset puheensa ja eleensä pelkällä tuolla.
Langenneet tähdet, joihin voisi koskea, kuulostivat silti katkeran houkuttelevilta.
"Imartelet itseäsi puheillasi" hymähdän hieman.
Hän kantaa minua helposti, eikä minun tarvitsisi pitää itse kiinni mutta pidän silti. Kaiken varuiksi. Keräämme jokatapauksessa katseita asettelujemme tähden.
"Oletko vaikuttunut?" Hän laskee minut kysyessään tuon, ja jäämme lähekkäin.
"Sinusta vai voimistasi?"
"Eikai voimissani mitään erikoista ole" Thalia toteaa sen sillätavoin, että voisi kuvitella hänen kantelevan ihmisiä muuten vain harva se päivä.
"Olen ennemminkin yllättynyt mistä löysit moisen rohkeuden" korjaan hänelle
Noin vain, hän lähtee kävelemään poispäin luotani. Puutarhan polkuja.
"Rohkeuden mihin?"
"Tulla luokseni uudelleen, ja että uskalsit koskea minuun noin" , lähden kävelemään hänen perässään polkua pitkin syvemmälle puutarhaan.
"Ehkä olen juonut tarpeeksi sitä varten"
"Et sinä ole juonut yhtäkään alkoholia sisältävää juomaa täällä ollessasi"
"Etseitkö sinä minut tarkoituksella, vai löydyinkö sattumalta?" Jatkan puhumista hänelle, vaikka tuota seuraa hetkellinen hiljaisuus välillämme.
Puutarha oli tyhjä, ja näytti niin erilaiselta täältä katsottuna kuin ylhäältä parvekkeelta ihastellessa. Täällä ei ollut muita, liekö syynä se ettei tänne saanut saapua vai se etteivät muut olleet tajunneet paikan olemassa oloa juhlimiseltaan. Tanssiaiset olivat kuitenkin olleet hyvinkin vaikuttavat.
"Hmm...mietitääs.." hänen katseensa on nyt vielä hetken huvittunut, mutta vaihtuu kiiluvaksi kuin saalistavan villieläimen.
"Yksinäinen nainen parvekkeella, tuon hänet pimeään puistoon ja johdatan kauas muista. Ei voi mitenkään olla suunniteltua" hän toteaa minulle.
"Mistä sinä haluat puhua näin yksityisesti?" Kysyn, sivuuttaen hänen pelotteluyrityksensä. Hän selvästi testasi, mitä minä ajattelin hänestä. Pelkäsinkö minä häntä, ja olla täällä kahden hänen kanssaan.
Mutta tiedin aivan varmaksi, ettei hän tekisi minulle mitään. Jos hän olisi aikonut tehdä jotain, hänellä oli olluy illan aikana monia mahdollisuukdia ja hän olisi voinut työntää minut parvekkeelta alas ruusupuskien nieltäväksi ja niiden piikkien raatelemaksi.
Hänen katseensa siirtyy pois minusta.
"En haluakkaan"
"Mitä teet juhlissa?" Hän jatkaa, kysyen kuin minkä tahansa kysymyksen. Tosin satun tietämään että hän ei kysele vain kuulumisiani ja puhele mukavia muuten vain.
"Katselen ihmisiä, ja haaveilen olevani joku muu. Mitä sinä teet näissä juhlissa, joissa et tahdo edes olla?"
Thalia vaikuttaa taas haikeammalta, aivan kuten silloin tanssiessamme. Hän kurtistaa kulmiaan ennenkuin antaa vastauksensa minulle.
"Ajattelin, ettei minulla ole juuri vaihtoehtoja"
"Ja täällä on kyllä ihmisiä joista välitän" myönnän.
"Mietin vain" hän pysähtyy sanottuaan tuon. Kun hän luo katseensa uudestaan minuun, tunnen miten se läikehtii minussa kuin puita nielevät liekit.
"Miksi me tapasimme"
Tiedän ettei hän kysy tuotakaan muuten vain. Hänen on pakko tuntea se myös, se mitä minä olin tuntenut. Mutta hän peitteli mielenkiintoaan paljon vahvemmin kuin minä.
Hän, Thalia, oli ihminen joka ei uskonut sattumaan.
"Kohtalo. En osaa sanoa sitä muuten, kuin että tunsin sinuun yhteyttä. Aivan kuin meissä olisi olleet vahvat magneetit ja minun oli otettava selvää mistä oli kysymys" vastaan hänelle.
"Keksitkö vielä vastausta?" Hän kysyy samalla kun astelee lähemmäs, eikä kauemmas kuten aiemmin. Enkä minäkään liikahda kauemmas häntä.
"Et pelkää minua" hän toteaa katsoessaan minua nyt lähempää. Katselen hänen kasvoillaan risteilevää tatuointia.
"Uskon sen johtuvan sielustasi, se puhuttelee minua" vastaan ensimmäiseen.
"En näe syytä pelätä sinua" jatkan.
"Sielullani tuntuu olevan sellainen vaikutus ihmisiin" hän tuntuu hieman liian itsevarmalta antaessaan tuon vastauksen. Hän siis tiesi jo, kuinka merkityksellinen hänen sielunsa oli.
Hänen katseensa kulkee kasvoillani olevassa harsossa.
"Kuka olisit? Kuka haluaisit olla?"
Hän vaihtaa aiheen, palaa aiempaan kuin kelaten aikaa taaksepäin. Häntä tuntui kiinnostavan oikeasti se mitä minä antaisin vastaukseksi tuohon.
