Xadrian

 Olet siinä.

Elävä, läsnä. Sinä puhut, elehdit ja kosketat vain vahingossa. Etkä sinä huomaa kun jaan vain sinulle suunnattuja katseita. 

Olet siinä niin vaivattomasti, kuin mikään tässä maailmassa ei voisi horjuttaa sinua vaikka se on heitellyt myrskyjä suunnillesi niin pitkään ettei moni muu olisi selvinnyt.

Sinusta ei näe sitä. Sitä ei tunne. Kaikkea sitä surua ja tuskaa sisälläsi. Sillä sinä hehkut, hehkut valoa pimeyteen kuin kuu ja tähdet. Olet kuin valtameren tyyni pinta vaikka pinnan alla tapahtuukin paljon.

En tiedä tajuatko itse, kuinka erityisen se tekee sinusta. Se miten sinä olet noussut kertatoisensa jälkeen, kuinka olet siinä. Läsnä ja elossa. Hengität, tunnet.

Sitä sinä et tiedä, kuinka paljon läsnäolosi vaikuttaa minuun. Kuinka paljon tahtoisin sinun huomaavan minut samoin kuin minä huomaan sinut. Mutta se tapa jolla minä huomaan muut, on erityinen. Ja sinä olet erityinen.

Pelkään satuttaa sinua, pelkään tehdä virheitä. En siksi, että sinä suuttuisit, vaan siksi ettet sinä ansaitse enää yhtäkään iskua. Enkä minä usko, että voisin koskaan antaa sinulle sitä mitä sinä ansaitset. Voin vain toivoa, että joku muu kykenee siihen ja näet hänet.

Sillä olen vain näkymätön, varjo joka ei näy sillä ympärilläni ei ole valoa. Peilikuva, joka ei heijastu enää. Olen vain puolet entisestä. Enkä voisi koskaan rakastaa sinua kuten sinua kuuluu rakastaa. En voisi koskaan luvata ettenkö satuttaisi sinua, vaikka lupaan  etten tekisi sitä tarkoituksella. En voi luvata, ettenkö satuttaisi itse itseäni kun yritän olla tarpeeksi sinulle. Ja se vasta onkin omituista...kuinka minä yritän olla jotain sinulle ja epäonnistun siinä kerta toisensa jälkeen. Sillä sinä et odota minulta mitään, sinä et halua minulta mitään.

Sinä olet siinä, olet läsnä.

Vaivattomasti.

Lohikäärme

 Xadrian

Zawin näkökulma

Hän ei koskaan kertonut, kun suru hiipi hänen ylleensä paksuna sumuna. Hän vain alkoi kadota, muuttua näkymättömämmäksi eikä hänestä enää kuulunut. Niin oli ollut aina, niin kauan kuin jaksoin muistaa. Nämä jaksot olivat pahoja, ne valtasivat hänet täysin eikä niiden sokkeloista löytänyt ulospääsyä.

Minä tiesin. Tiesin milloin hän voi taas huonommin. Ja minä myös löysin hänet, mihin ikinä hän päätyikään katoamaan tässä maailmankaikkeudessa.

Katselen kauempaa, kuinka hän istuu kalliolla. Pimeyden keskellä joka tuntuu osalta häntä. Hän oli pimeys, synkkyys. Hän istuu hiljaa, mutta jokin hänen olemuksessaan viestii että hän oli taas itkenyt. Ehkä se oli hieman kumara asento tai se kuinka hän katsoi taivaalle kuuta kuin se olisi kaikki mitä hän kaipasi. Uskoisin että hän oli jälleen miettinyt sitä kaikkea missä ei ollut merkitystä. Hän ei nähnyt itsessään merkitystä.

Astelen hiljaksiin hänen luokseensa, istun viereen enkä kosketa. Olen vaiti. Niin kauan kuin tarvitsisi olla tässä ja vain hiljaa, me olisimme yhdessä. Vaikka kuluisi tunteja, pieniä ikuisuuksia.

Ja tiedän, että hän on kiitollinen että olin täällä. Tiedän sen sillä hetkellä kun hän lopultakin nojaa päänsä olkapäälleni, se on ikäänkuin lupa koskettaa takaisin. Joten kiedon käteni hänen ympärilleensä halaukseen, vedän lähemmäs lämpöä jota kehoni hohkasi. Hän oli viileä, josta osasin päätellä hänen olleen täällä jo tunteja. Luultavasti hän oli istunut ja katsonut auringon laskemista ja jäänyt. Jäänyt odottamaan jotain.

"Mennäänkö kotiin?" Kysyn hiljaa ja nojaan poskeni hänen päälaelleen. Kuului pieni niiskahdus jota seuraa kevyt nyökkäys joka voisi jäädä huomaamatta.