Xadrian

 It's quiet now, between these empty walls which were once filled up with hope and laugh. Hope is terrifying feeling, because once you let it all over you - it allows something. It opens doors, it builds something inside you. Starting with something small, something you almost can't see. Small light inside you. It takes more space, it builds up more and more. Slowly, but surely. 

It's something that can be taken away. Something that hurts when it's taken away. 

That little house that has been build inside you, can be destroyed with small things. Little by little or destroyed by bomb. Is it safer to destroy it by yourself or let someone else do it? To stay little longer to see if someone does it?

I keep walking between these walls. This hall. Full of memories that allowed that hope grow inside. I look at them, admire them. But why those makes me feel like this? So empty? So afraid of something.

Deep breathe. One more.

I run a bit faster, away from that hall. And I close the door. Lock it with a key, hide it somewhere that I can't find it either. And I hope I won't find it. I hope no one else finds it either.

Xadrian

 I don't want you close. No, not at all. But I do. 

If you are close, I feel safe. But I don't. I feel anxious over the fact that I let you in. It feels like allowing you to see me, see my emotions. And then you have all the keys to hurt me. And people always do, so why I should believe you are not like that too?

So I find an spare key, to hidden door. I find the excuses, I use them. I push you away. Why I feel so empty, when I'm causing it?

I need you. You need answers, something clear. But I feel trapped. Am I trapped? Are there some cage around me that is built by you? It seems like there is.

You see me, actually do. And nothing makes me more anxious than the fact that you do. So I close one more door. Ending up being the one who hurts myself by it.

You never were the problem, I know it. I hope you do too? 

I don't want to be the problem either. The one closing the light, the spotlight. But I do hide from it. I hide from the fact that someone sees me.

Hetkissä

 Silitän selkärankaasi pimeässä huoneessa, annan sormieni vaeltaa lantiolle. Koskettaa pehmeää ihoa ja maalata sinusta todellista minulle. Käteni eksyvät olkapäillesi, tuntien ja muistuttaen. Hiuksesi, miltä ne tuntuvat sormieni välissä kun juoksutan sormenpäitäni hiuspohjaasi pitkin. Tuoksusi palauttaa minut tähän hetkeen. Kuun valo, mikä on tunkeutunut tähän huoneeseen, heijastuu silmistäsi. Täällä on hiljaista, kuulen vain hengityksistämme lähtevän kevyen puhalluksen. Ulkona ohikulkevien ihmisten keskustelut kantautuvat sillointällöin rikkomaan meidän hiljaisuuttamme. Mutta olemme omassa kuplassamme, meidän luomassa maailmassamme.

"Mistä sä ihan oikeesti ilmestyit" Huokaan ääneen, puhuen hiljaa aivan kuin yö olisi sitä pyytänyt.

Hymyilet, naurahdat. Äänesi on heleä.

"Mietin susta ihan samaa" toteat, katsellen minua silmiin. 

Kätemme vaeltelevat kehoillamme, tutkien ja tehden tästä hetkestä todellista. Silti sinä tunnut niin epätodelliselta. Olet kaikkea sitä mitä olen tässä toivonut, täytät kohtia mielessäni kuin ristinollaa. Ja voitat jokaikinen kerta.

Nojaan otsani omaasi. Suljen silmäni, tietäen että teet samoin. Keskityn hengittämään. Keskityn siihen että sinä olet siinä. Lähelläni. 

"Mua pelottaa tai ahdistaa se millainen sä olet. Ei siksi että se olis huono juttu, vaan just siksi kun sä et ole huono" mutisen ja naurahdan loppuun.

"Voisko susta löytyy vaikka joku virhe" en tiedä onko se oikea pyyntö. Mutta se antaisi minulle tekosyyn juosta karkuun tätä kaikkea. Onnellisuutta. Sillä onnellisuus pelottaa minua.

"Mä ymmärrän että se pelottaa, ja se on ihan okei" sanot hiljaa, ja pystyn luottamaan sanomaasi. Tiedän että pystyn, sillä sinä pysyt siinä vaikka näet jo minut kokonaan.

Tähtiä

 Sinussa itsessäsi on valo, jota säteilet. Se hohkaa lämpimänä, kutsuvana, vastaanottavaisena.

Se hohkaa niin, että monet vääryydet tahtoisivat anastaa siitä palan. Viedä mukanaan osuuden joka ei heille kuulu. Ja sinä antaisit sen, sillä olet sitämieltä että jokainen ansaitsee valoa.

Mutta osaat antaa sitä myös oikein. Autat muita luomaan oman valonsa.

Tulet huoneeseen, avaten pimennysverhot tieltä. Näytät maailman jossa on valoa ja värejä. Kutsut valon sisään, annat sen koskettaa meitä jotka ovat kulkeneet koko elämänsä varjoissa. Tarttua meihin, osiin joita emme haluaisi näyttää. 

Et pelkää pimeyttä joka asuu minussa, on osa minua ja läsnä jokaisessa eleessäni. Et pelkää että se tarttuisi sinuun. Teet siitä ystäväsi, haluat sen olevan ystäväsi. Oppia tuntemaan senkin osan minusta, vaikka haluaisin itse piilottaa sen koko maailmalta. Vähiten haluan sen satuttavan sinua, ottavan omakseen. Sillä pimeys joka sisälläni on, pitää valosta. Se haluaa myös viedä sen, eikä se osaa pitää sitä valoa elossa. Se tukahtuisi, lopettaisi sykkimisensä. Enkä halua että niin käy sinulle. Joten työnnän sinut pois, pyydän että lähtisit pois. Mutta jäät...

Ja sitä on vaikea ymmärtää. Miksi sinä ottaisit riskin, että valosi meinaisi tukahtua. Otat riskin, sinuun voisi sattua. Jotenkin luotat siihen ettei niin käy, ja jos niin pääsisi käymään - sanoisit sen vain olevan tarkoitus. 

Katson sinuun. Silmiin joissa kipinöi. Pysyn vaiti, sillä asioiden sanominen ääneen tuntuu vain sanoilta. Ne eivät ole yhtä painavia mitä mieleni yllä leijailevat ukkospilvet. Katson hymyäsi, sitä kuinka se tarttuu itseni lisäksi muihin. Hymyilet huuliesi lisäksi koko kasvoillasi, onnellisuutesi tuntuu kaikessa sinussa ja näkyy siinä miten sinä olet. 

Raven

 There is no might in the rooms I walk in. Only dust, hopes that are buried deep to keep them hidden from the world, so no one could ever trust so blindly to something so fragile. Somehow it doesn't feel like burden to me, it feels comforting to see how it all fades away.

I used to believe aswell. It was ripped from my hands, there were blood and breaking glass. Mirrors that broke on so many pieces that you are not sure what your own reflection looks like. It mirrored pieces of me that I didn't want to see, I kept looking. Until I looked everywhere else, seeing how the broken mirror reflected into the floor and walls. Making them feel like something else. Touched by something...more. How the blood marked the room, adding deep color to the places where it shouldn't be.

The thing is...I enjoyed the darkness. It didn't swallow me the same as it had done to so many others in this world. I accepted it in a way that it was part of me, I became the mirror to others so I could show them that there is more after breaking in pieces.

It wasn't my choice to be broken.

But it was a choice to never let anyone else bleed because of my sharp edges.

Raven & Daphne

Luulin menettäneeni toivon. Sen kipinän sisälläni joka uskoo parempaan huomiseen ja rakkauteen. Onnistuit kuitenkin saamaan sen kukkimaan. Kastelit rakkaudella kuin ruusupuutarhaa jonka tiesit näyttävän upealta ensi kesänä. Sait talven ja pakkasen jäädyttämät kohdat sulamaan.

Otat minua kädestä. En edes tajunnut kadonneeni ajatuksieni virran mukana jonnekkin pois. Et sano mitään, ei sinun tarvitse. Kiusoitteleva hymysi tosin saa minut punastumaan jälleen kerran.

"Mitäh?" Kysyn tympääntyneenä, ja hymysi leviää.

"Alat olla aika pehmo, jos pelkkä kosketukseni palauttaa sinut tähän maailmaan tuolta mielenkiintoisesta ajatuskuplastasi" pieni korppi kiusoittelee. Tuhahdan. En saa muuta vastatuksi. Tiedät kuitenkin että välitän. Viimeistään siinä kohtaa, kun nojaan pääni sinun omaasi vasten.

"Olet kamala. Lopeta tuo" mutisen, ja sinä naurahdat. Naurusi läikähtää sisälläni lämpimänä aaltona.

"En ikinä" kuiskaat, kuljettaen samalla kätesi ympärilleni. Vedät lähemmäs kehoasi hohkaavaa lämpöä. 

"Voisin jopa väittää, että pidät siitä" jatkat ja se saa minut pyöräyttämään silmiäni vaikka tunne sisälläni kytee vahvana.

"En pidä. Saat minut pelkäämään. Enkä minä halua pelätä, se tekee minusta...heikon" 

"Ihmisen. Se tekee sinusta ihmisen. Kokonaisemman. Jos et pelkäisi menettää mitään, olisit vain puolikas siitä mitä olet koskaan ollut" korjaat minulle, enkä voi väittää vastaan.

Nostan viimein omat käteni sinun ympärillesi, hautaan kasvoni olkapäähäsi hiusten sekaan.

"En halua menettää sinua" ääneni on vain kuiskaus. Olin haavoittuva, enemmän auki kuin uskalsin myöntää.

"Et sinä menetä" nojaat pääsi omaani, silität selkääni tavalla joka saa minut haluamaan voida luottaa sinuun vaikka se onkin vaikeaa.

Olemme niin pitkään. Vaiti. Vain toistemme lähellä.

Raven

 Se hetki on pieni. Yhtä ohut kuin sumu syksyisenä aamuna, kun koko muu maailma nukkuu vielä.

Hetki jolloin toivon kaiken olevan toisin. Hetki jolloin unohdan kuinka paljon minuun sattui kun lähdit pois. Mutta muistot - muistutus - sen jälkeen tuntuu kipeämmin. Muistan kuinka yksin olin tyhjiössä jossa kukaan ei tullut halaamaan tai pyyhkimään kyyneliä poskiltani. Muistan kuinka särkynyt sydämeni oli ja kuinka särkynyt minä olin.

En usko että unohdan sitä koskaan täysin. Vain hetkeksi. Ohi kiitävän hetken ajan minä unohdan tuon kivun ja tuskan jota aiheutit minuun.

Minua ei sattunut se että lähdit. Minua sattui nähdä todelliset kasvosi sen kaiken jälkeen. Se kuinka tahallaan sinä satutit minua ja maalasit minusta hirviötä jotta sinun olisi helpompi olla oman tuskasi kanssa. Tuskan - syyllisyyden. Sillä sinä päätit jotain minkä ei kuulunut päättyä noin, valheiden ja salailun taakse. Tiesit rikkovasi jotain jota ei saisi ehjäksi, joten halusit että vihaisin sinua. Tiedät etten ole sellainen. Joten loit mielikuvissasi minusta sellaisen.

Promises

 It wasn't crashout, it wasn't something that happened with a surprise and fireworks. I falled for you slowly, firstly with the way you admired the sun touching the surface of the pond. I falled for the way you fell asleep next to me after the long day under the city lights.

I move your hair away from your face, behind your ears. I lurk what you are drawing so intensively. Black lines on the paper, the way your pen dances in it and starts to make picture that would make much more sense than anything between us.

Half year ago, you were just a crow following me around. You got yourself a human form to go and get more information among the people I was trying to hide from. You were supposed to be nothing but a helper. Yet you decided to sneak your way to my heart and melt the ice around it.

I felt you in every vein, in my bones. In my whole body before I realized how much space you have taken inside my mind and heart. I told myself not to, I begged myself not to. I had already broken my heart way too many times before and promised to never break it again. And you promised me the same...that you would never break even a bone in my body. 

Your touch haunts me when I am alone. I hear your voice in my sleeps...I feel you around me when you are not. You fill every room I walk in.

"I promise you, I wouldn't do the same as the ones before me...." you whisper to me when you find me crying over the fact that I opened my heart to something new. Somehow I already knew that you would be different. I felt it in this body that aches for the need to be loved and held. And that made me more afraid than anything else ever could. The fact that I knew you wouldn't hurt me. 

"But what if now I am no better than any of those who showed me to not trust in love?"

Runo

 Olet kuin hiljaisuus.

Ääneen lausumaton lupaus, toive tai haave. 

Ja niin kauan kun pidän sen sisälläni, et saa sitä takaisin omaksesi. En halua sitä takaisin sinun omakseen. Tahdon pitää sen itselläni, katsella kuin lumisadepalloon piilotettua salaisuutta. Pitää sen kauneuden, herkkyyden ja tunteikkuuden sisälläni suojassa.

Et saisi pilata sitä. Et uudelleen. Et enää koskaan, sillä minä en anna sinulle lupaa tehdä niin. Saat katsoa, kauempaa. Kuten salaiset ihailijat jotka eivät sano ääneen pitävänsä sinua kauniina. Et saa sanoa ääneen mitä sinä ajattelet siitä, tai minusta. Oikeastaan kenestäkään. Saat pysyä vaiti, samalla tavalla kuin vaiensit minut vuosiksi.

Herkkä askel, lähellä reunaa. Se jokin mikä kierrähtää ja miltei lipeää mutta pitää tasapainonsa. Saat olla se. Tanssia niin lähellä reunaa että melkein koet lentäväsi. Uskot lentäväsi. Mutta et kurotu tähtiin joita yötaivas on lyöty täyteen. 

Vaikka toivon, että olet irrallaan minusta etkä koskaan kosketa minua mustalla maalilla tahrituilla käsilläsi, toivon että löydät onnen kytemästä sisältäsi. Löydät itsesi, näet itsesi ja korjaat sen mikä sinussa on niin kovin vinossa että se saa kirjapinon näyttämään epäsiistiltä. Löydät ja näet sen mikä sinut kerran tahri - ja pyyhit sen pois. Opit näkemään itsesi uudelleen - sillätavalla miten minä näin sinut ja rakastin kipeitä kohtiasi vaikka ne viilsivät ihoani kuin peilin sirpaleet. Olet kuin hajotettu peili, seitsemän vuotta epäonnea. Ja vain sinä voit korjata sen epäonnen sisältäsi.

Katson sinua nyt, näen sinut eritavalla kuin koskaan aiemmin. Näen myös sen mitä en koskaan halunnutkaan nähdä sinusta. Sen miten ruma osaat olla. Mutta silti, sydämeni on sitämieltä että se kaikki sinussa tekee sinusta kauniin. Virheellisen, epätäydellisen täydellisen. Voi kumpa näkisit saman kuin minä. Sen tulen joka kyti sisälläsi jonka nyt olet vaientanut vain vasta sytytettyyn tulitikkuun. Kumpa tuntisit sen mitä minä tunsin ollessani lähelläsi. Mutta ei, sinä et tunne ja näe itseäsi kuten minä. Kuinka voisit, kun se peili on hajalla ja vääristänyt peilikuvan moneksi. Sinut moneksi. Eri versioita eri huoneisiin täynnä kasvoja joita et tunnista.

Runo

 Tunne sisälläni on häilyvä, kaipuisa kuin unettomat talviyöt. Se kulkee läpi kylkiluiden, hipaisten koskettaa sydäntäni joka vaipui ikuiseen uneen. Jäänhuurruttamaan pysähdykseen.

Kosketan lumen kimaltavaa pintaa. Pakkashuurre pistelee sormenpäitäni, ikäänkuin muistuttaen maailmasta jota osana nyt olen. Hengitykseni mukana tuleva savu tuntuu yksinäiseltä näin silkassa hiljaisuudessa. Eloani todistaa vain kuu, joka aikanaan jäi yksin - vailla omaa rakkauttaan. Se pitää seuraa särkyneille sydämille jotka joskus rakastivat lujemmin kuin ihmiskeho antoi myöten.

Se ei tunnu enää pahalta. Mikään ei. Asiat tuntuvat enää vain pehmeiltä, tuutulauluilta jotka vanhempamme hyräilivät meille ennenkuin pääsimme kulkemaan mielikuvituksen sävyttämissä maailmoissa.

Kaipuita

 Ruusut ovat punaisia. Kirkkaita, intohimoisia ja vahvoja. Niiden piikit osaavat olla pistäviä, repiä valkean mekon helmaa rikki. Silkki kun tuntuu hajoavan herkemmästäkin kosketuksesta. Se tuntuu minulta. Tunnen kuinka minä voisin hajota herkänkin kosketuksen alla. Kaipaan sitä. Sillä nyt kukaan ei koskaan enää kosketa minua, ei nyt kun katoan äärettömyyteen vaikka olen aivan lähellä. Näen heidät, kuulen heidät. He eivät tee samaa. Heidän elämänsä jatkuu kuin minua ei koskaan olisikaan ollut, ei muualla kuin haaveissa ja unissa jotka pyyhitään pois aamun saapuessa.

Täällä hiljaisuus tuntuu enemmän. Painavammalta kuin koskaan. Eikä sitä tee mieli rikkoa edes vetääkseen keuhkojaan täyteen ilmaa. Ilmaa, joka on näkymätöntä. Samaistun siihen. Ja toivoin että tarvitsisit minua kuin ilmaa jota hengittää. Toivon että olosi on tuskaisempi nyt kun kannat harteillasi kuolemaani, toivon vieneeni ilman jota hengität samoin kuin sinä veit sen minulta.

Viha ei sovi ylleni. Ei edes väliaikaiseen muotoonsa. Katkeruudesta ja surusta en tulisi pääsemään irti vaikka kuinka ravistelisin sitä itsestäni. Se on tarttunut ihooni kuin nuo ruusujen piikit. Raastamaan minua hiljalleen, polttelemaan kun kivun aiheuttaja on tiessään. Se sykkii ihollani, polttelee sisälläni kuin polttava neste. Se voisi syttyä, roihahtaa liekkeihin. Ja pelkään niin käyvän, oi kuinka paljon sitä pelkäänkään. Sillä mirä jää jäljelle, jos se nielee minusta viimeisetkin hyvyyden rippeet? Ei mitään. Tyhjyys ja viha, joka peittäisi alleen kaiken muun.

Älä ota minusta kiinni, älä yritä tarttua enää. Pyydän. Ei. Minä anelen sitä sinulta ja toivon sitä koko sykkimättömästä sydämestäni. Älä.

- Runo