Ruusut ovat punaisia. Kirkkaita, intohimoisia ja vahvoja. Niiden piikit osaavat olla pistäviä, repiä valkean mekon helmaa rikki. Silkki kun tuntuu hajoavan herkemmästäkin kosketuksesta. Se tuntuu minulta. Tunnen kuinka minä voisin hajota herkänkin kosketuksen alla. Kaipaan sitä. Sillä nyt kukaan ei koskaan enää kosketa minua, ei nyt kun katoan äärettömyyteen vaikka olen aivan lähellä. Näen heidät, kuulen heidät. He eivät tee samaa. Heidän elämänsä jatkuu kuin minua ei koskaan olisikaan ollut, ei muualla kuin haaveissa ja unissa jotka pyyhitään pois aamun saapuessa.
Täällä hiljaisuus tuntuu enemmän. Painavammalta kuin koskaan. Eikä sitä tee mieli rikkoa edes vetääkseen keuhkojaan täyteen ilmaa. Ilmaa, joka on näkymätöntä. Samaistun siihen. Ja toivoin että tarvitsisit minua kuin ilmaa jota hengittää. Toivon että olosi on tuskaisempi nyt kun kannat harteillasi kuolemaani, toivon vieneeni ilman jota hengität samoin kuin sinä veit sen minulta.
Viha ei sovi ylleni. Ei edes väliaikaiseen muotoonsa. Katkeruudesta ja surusta en tulisi pääsemään irti vaikka kuinka ravistelisin sitä itsestäni. Se on tarttunut ihooni kuin nuo ruusujen piikit. Raastamaan minua hiljalleen, polttelemaan kun kivun aiheuttaja on tiessään. Se sykkii ihollani, polttelee sisälläni kuin polttava neste. Se voisi syttyä, roihahtaa liekkeihin. Ja pelkään niin käyvän, oi kuinka paljon sitä pelkäänkään. Sillä mirä jää jäljelle, jos se nielee minusta viimeisetkin hyvyyden rippeet? Ei mitään. Tyhjyys ja viha, joka peittäisi alleen kaiken muun.
Älä ota minusta kiinni, älä yritä tarttua enää. Pyydän. Ei. Minä anelen sitä sinulta ja toivon sitä koko sykkimättömästä sydämestäni. Älä.
- Runo
