Hetkissä

 Silitän selkärankaasi pimeässä huoneessa, annan sormieni vaeltaa lantiolle. Koskettaa pehmeää ihoa ja maalata sinusta todellista minulle. Käteni eksyvät olkapäillesi, tuntien ja muistuttaen. Hiuksesi, miltä ne tuntuvat sormieni välissä kun juoksutan sormenpäitäni hiuspohjaasi pitkin. Tuoksusi palauttaa minut tähän hetkeen. Kuun valo, mikä on tunkeutunut tähän huoneeseen, heijastuu silmistäsi. Täällä on hiljaista, kuulen vain hengityksistämme lähtevän kevyen puhalluksen. Ulkona ohikulkevien ihmisten keskustelut kantautuvat sillointällöin rikkomaan meidän hiljaisuuttamme. Mutta olemme omassa kuplassamme, meidän luomassa maailmassamme.

"Mistä sä ihan oikeesti ilmestyit" Huokaan ääneen, puhuen hiljaa aivan kuin yö olisi sitä pyytänyt.

Hymyilet, naurahdat. Äänesi on heleä.

"Mietin susta ihan samaa" toteat, katsellen minua silmiin. 

Kätemme vaeltelevat kehoillamme, tutkien ja tehden tästä hetkestä todellista. Silti sinä tunnut niin epätodelliselta. Olet kaikkea sitä mitä olen tässä toivonut, täytät kohtia mielessäni kuin ristinollaa. Ja voitat jokaikinen kerta.

Nojaan otsani omaasi. Suljen silmäni, tietäen että teet samoin. Keskityn hengittämään. Keskityn siihen että sinä olet siinä. Lähelläni. 

"Mua pelottaa tai ahdistaa se millainen sä olet. Ei siksi että se olis huono juttu, vaan just siksi kun sä et ole huono" mutisen ja naurahdan loppuun.

"Voisko susta löytyy vaikka joku virhe" en tiedä onko se oikea pyyntö. Mutta se antaisi minulle tekosyyn juosta karkuun tätä kaikkea. Onnellisuutta. Sillä onnellisuus pelottaa minua.

"Mä ymmärrän että se pelottaa, ja se on ihan okei" sanot hiljaa, ja pystyn luottamaan sanomaasi. Tiedän että pystyn, sillä sinä pysyt siinä vaikka näet jo minut kokonaan.

Tähtiä

 Sinussa itsessäsi on valo, jota säteilet. Se hohkaa lämpimänä, kutsuvana, vastaanottavaisena.

Se hohkaa niin, että monet vääryydet tahtoisivat anastaa siitä palan. Viedä mukanaan osuuden joka ei heille kuulu. Ja sinä antaisit sen, sillä olet sitämieltä että jokainen ansaitsee valoa.

Mutta osaat antaa sitä myös oikein. Autat muita luomaan oman valonsa.

Tulet huoneeseen, avaten pimennysverhot tieltä. Näytät maailman jossa on valoa ja värejä. Kutsut valon sisään, annat sen koskettaa meitä jotka ovat kulkeneet koko elämänsä varjoissa. Tarttua meihin, osiin joita emme haluaisi näyttää. 

Et pelkää pimeyttä joka asuu minussa, on osa minua ja läsnä jokaisessa eleessäni. Et pelkää että se tarttuisi sinuun. Teet siitä ystäväsi, haluat sen olevan ystäväsi. Oppia tuntemaan senkin osan minusta, vaikka haluaisin itse piilottaa sen koko maailmalta. Vähiten haluan sen satuttavan sinua, ottavan omakseen. Sillä pimeys joka sisälläni on, pitää valosta. Se haluaa myös viedä sen, eikä se osaa pitää sitä valoa elossa. Se tukahtuisi, lopettaisi sykkimisensä. Enkä halua että niin käy sinulle. Joten työnnän sinut pois, pyydän että lähtisit pois. Mutta jäät...

Ja sitä on vaikea ymmärtää. Miksi sinä ottaisit riskin, että valosi meinaisi tukahtua. Otat riskin, sinuun voisi sattua. Jotenkin luotat siihen ettei niin käy, ja jos niin pääsisi käymään - sanoisit sen vain olevan tarkoitus. 

Katson sinuun. Silmiin joissa kipinöi. Pysyn vaiti, sillä asioiden sanominen ääneen tuntuu vain sanoilta. Ne eivät ole yhtä painavia mitä mieleni yllä leijailevat ukkospilvet. Katson hymyäsi, sitä kuinka se tarttuu itseni lisäksi muihin. Hymyilet huuliesi lisäksi koko kasvoillasi, onnellisuutesi tuntuu kaikessa sinussa ja näkyy siinä miten sinä olet.