Silitän selkärankaasi pimeässä huoneessa, annan sormieni vaeltaa lantiolle. Koskettaa pehmeää ihoa ja maalata sinusta todellista minulle. Käteni eksyvät olkapäillesi, tuntien ja muistuttaen. Hiuksesi, miltä ne tuntuvat sormieni välissä kun juoksutan sormenpäitäni hiuspohjaasi pitkin. Tuoksusi palauttaa minut tähän hetkeen. Kuun valo, mikä on tunkeutunut tähän huoneeseen, heijastuu silmistäsi. Täällä on hiljaista, kuulen vain hengityksistämme lähtevän kevyen puhalluksen. Ulkona ohikulkevien ihmisten keskustelut kantautuvat sillointällöin rikkomaan meidän hiljaisuuttamme. Mutta olemme omassa kuplassamme, meidän luomassa maailmassamme.
"Mistä sä ihan oikeesti ilmestyit" Huokaan ääneen, puhuen hiljaa aivan kuin yö olisi sitä pyytänyt.
Hymyilet, naurahdat. Äänesi on heleä.
"Mietin susta ihan samaa" toteat, katsellen minua silmiin.
Kätemme vaeltelevat kehoillamme, tutkien ja tehden tästä hetkestä todellista. Silti sinä tunnut niin epätodelliselta. Olet kaikkea sitä mitä olen tässä toivonut, täytät kohtia mielessäni kuin ristinollaa. Ja voitat jokaikinen kerta.
Nojaan otsani omaasi. Suljen silmäni, tietäen että teet samoin. Keskityn hengittämään. Keskityn siihen että sinä olet siinä. Lähelläni.
"Mua pelottaa tai ahdistaa se millainen sä olet. Ei siksi että se olis huono juttu, vaan just siksi kun sä et ole huono" mutisen ja naurahdan loppuun.
"Voisko susta löytyy vaikka joku virhe" en tiedä onko se oikea pyyntö. Mutta se antaisi minulle tekosyyn juosta karkuun tätä kaikkea. Onnellisuutta. Sillä onnellisuus pelottaa minua.
"Mä ymmärrän että se pelottaa, ja se on ihan okei" sanot hiljaa, ja pystyn luottamaan sanomaasi. Tiedän että pystyn, sillä sinä pysyt siinä vaikka näet jo minut kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti