Lohikäärme

 Xadrian

Zawin näkökulma

Hän ei koskaan kertonut, kun suru hiipi hänen ylleensä paksuna sumuna. Hän vain alkoi kadota, muuttua näkymättömämmäksi eikä hänestä enää kuulunut. Niin oli ollut aina, niin kauan kuin jaksoin muistaa. Nämä jaksot olivat pahoja, ne valtasivat hänet täysin eikä niiden sokkeloista löytänyt ulospääsyä.

Minä tiesin. Tiesin milloin hän voi taas huonommin. Ja minä myös löysin hänet, mihin ikinä hän päätyikään katoamaan tässä maailmankaikkeudessa.

Katselen kauempaa, kuinka hän istuu kalliolla. Pimeyden keskellä joka tuntuu osalta häntä. Hän oli pimeys, synkkyys. Hän istuu hiljaa, mutta jokin hänen olemuksessaan viestii että hän oli taas itkenyt. Ehkä se oli hieman kumara asento tai se kuinka hän katsoi taivaalle kuuta kuin se olisi kaikki mitä hän kaipasi. Uskoisin että hän oli jälleen miettinyt sitä kaikkea missä ei ollut merkitystä. Hän ei nähnyt itsessään merkitystä.

Astelen hiljaksiin hänen luokseensa, istun viereen enkä kosketa. Olen vaiti. Niin kauan kuin tarvitsisi olla tässä ja vain hiljaa, me olisimme yhdessä. Vaikka kuluisi tunteja, pieniä ikuisuuksia.

Ja tiedän, että hän on kiitollinen että olin täällä. Tiedän sen sillä hetkellä kun hän lopultakin nojaa päänsä olkapäälleni, se on ikäänkuin lupa koskettaa takaisin. Joten kiedon käteni hänen ympärilleensä halaukseen, vedän lähemmäs lämpöä jota kehoni hohkasi. Hän oli viileä, josta osasin päätellä hänen olleen täällä jo tunteja. Luultavasti hän oli istunut ja katsonut auringon laskemista ja jäänyt. Jäänyt odottamaan jotain.

"Mennäänkö kotiin?" Kysyn hiljaa ja nojaan poskeni hänen päälaelleen. Kuului pieni niiskahdus jota seuraa kevyt nyökkäys joka voisi jäädä huomaamatta.