Esine, palkinto, toivomus

Naseria

Yritän kurottaa sitä kohti, koukistan sormiani ja hypähdän tasajalkaa jotta saisin edes hipaistua sitä. Se on aivan tuossa, silmieni edessä. Pystyn koskemaan sitä haavemaailmoissani, miksi minä en yletä siihen juuri nyt? Miten se osaakaan lipua kauemmas minusta, heitellä sekä viskoa minun tieni eteen esteitä....

Esteitä, esineitä. Muita tavaroita. Haasteita jotka voisin suorittaa ja oppia käyttämään niitä edukseni.

Alan kasaamaan erikokoisia, mallisia ja tuntuisia esineitä kasaan. Korokkeeksi. Jonka päälle minä nousen.

Teräviä kulmia jotka nipistelevät jalkapohjaani, ällöttävän pehmeän limaisia kohtia.

Ne taitavat kuvastaa matkaani elämän poukkoilevalla polulla, mutkaisella matkallani perille.

Ihmisiä, tapahtumia, kaikkea sitä mitä se vaatii jotta minä pääsen ja nappaan viimeinkin sen käsiini.

Suljen esineen syleilyyni, rintakehääni vasten lähelle sydäntäni. Sydäntä, joka hakkaa niin lujaa että pyrkisi ulos rinnastani heti tilanteen suodessa.

Se oli viimein tässä. Käsissäni.

Ei ole totta.

Onko?

Siirryn sivummalle, syrjemmälle. Johonkin johon muut eivät näkisi ja saisin yksin katsoa...pieneen lasiseen lumisadepalloon. 

Laskeudun maahan kyykkyyn. Katseeni on nauliintuneena lumiseen maisemaan pallon sisäpuolella, leijaileviin hiutaleisiin ja kimalteeseen.

Hiljaisuutta. Pelkkää hiljaisuutta.

Tunnen rauhan, tunnen kuinka se valtaa minun sisimpäni ja lämmittää koko kehoni.

Kykenen jälleen hengittämään rauhassa, syvempään ja vapaammin.

Kaikki on tässä.

Minä olen tässä.

Läsnä.