Väärä, väärä, väärä.

Naseria

Huoneeni

 En osaa sanoittaa sitä, kuten se on meille opetettu. En sillä tavoin jolla se kuuluisi pukea sanoihin, kuin ihmiset vaatteisiinsa. Se olisi ilmiselvä ja helppo tapa. Helppo. Helppo jollekulle toiselle, ehkä toiselle minulle eri ulottuvuuksien välisellä aikajanalla, mutta ei tälle minulle joka nyt seisoo keskellä tyhjältä tuntuvaa huonetta. Onhan täällä sänky, matto, hylly, pöytä...ja paljon muita tavaroita. Se on tyhjä sillätavoin, että joku on käynyt täällä ja laittanut minun tavaroitani eripaikoille kuin mihin minä olin ne asettanut. Pöydällä ollut kirjapino oli takaisin kirjahyllyssä eikä edes samanmoisessa järjestyksessä kuin pöydällä ollessa sillä nyt samassa rivissä, samassa paikassa, on myös lattialla olleet kirjat jotka olivat jääneet minulta lukiessa kesken. Auki jätetyt aukeamat olivat nyt suljettuja, eikä minulla ollut muistikuvaa millä sivuilla olisin viidessä eri kirjassa.

Ei auta, vaikka kuinka minä vedän henkeä. Ei auta, vaikka käteni eksyy hiusteni sekaan ja nyppii niskassa paksummin kasvavia hiuksiani. Käteni nykii ja sukii niitä yhä vain raivokkaammin. Ahdistuneemmin, ärtyneemmin. Sydämeni takoo tietään ulos rintakehästäni ja hengitykseni, joka kulkee happena keuhkoissa ja pääsee ulos hiilidioksidina, tuntuu suurinpiirtein sementiltä keuhkojeni perällä. Se raatelee keuhkorakkuloita, polttelee kuin kitkerä savu. Sormenpäitäni alkaa pistellä siinä samassa kun huuliani kihelmöidä sillä tavoin kuin juuri ennen mahdollista pyörtymistä. Tunnen kylläkin ennen sitä, miten maa keinuu jalkojeni alla ja näen kuinka lattian levyt tuntuvat aaltoilevan korkeammalle.

Istuudun alas. Mutta en sängylleni, joka on nyt pedattu eritavalla kuin johon minä olin tottunut aikaisemmin. Jokapäivä. Pehmoleluni olivat aivan vääränlaisessa järjestyksessä, ja vain heitettyinä sänkyni päälle. Ne kuuluivat olla aseteltuina nätisti omille paikoilleen, riveissä pitämässä toisistaan huolta sekä toisilleen seurana.

Matto on imuroitu.

Katson maton karvaista pintaa, pieniä suiruja jotka tulivat ulos maton reunasta, mutta jotka olivat niin epäsiisteissä riveissä eikä järjestettyinä suoriksi.

Vaatteet.

Ei. Ei ei.

Ne on viety pois. Kaikki ne jotka olivat lattioilla, valmiina niin että minun oli helppo pukea ne ylleni ja löytää mitä minä haluaisin käyttää milloinkin. Nyt ne olisivat pesussa, pyykkipusseissa, enkä minä tietäisi milloin ne tulisivat pyykkikoneesta ja olisivat taas kuivia. Valmiina minulle käytettäväksi. Mitä minä nyt puen? Vaatekaappini pursuaa vaatteita, mutta ne eivät ole juurikin ne vaatteet joita täällä oli ollut. Ne vaatteet joita minä tykkäsin pitää kaikista eniten sillä niissä ei ollut hiertäviä saumoja, ahdistavan kuristavia kaula-aukkoja eikä voimakkaita tuoksuja pyykinpesuaineiden jäljiltä.

Painan pääni polviini. Hengitän. Sitä minä yritän yhä uudelleen ja uudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan miksi näin piti tapahtua. Olo ei lähde, se painaa rintalastaani niin kauan kunnes se saa minut itkemään. Eikä paino katoa siltikään. Se tuntuu ahdistavan loputtomalta minun ylläni, eikä kyyneleet huuhdo sitä tiehensä. Kyyneleet saavat vain nenäni tukkoutumaan ja hengityksen muuttumaan uudestaan aivan liian työlääksi.

Se oli minun huoneeni, minun tavarani, minun sotkuni.

Sen olisi pitänyt olla minun siivottavissani, minun koskettavissani. Vaikka se olisi näyttänyt kaatopaikalle ja minua oltaisiin huomautettu neljännen kerran siivoamisesta ja kaaoksessa elämisestä.

Miksi siihen piti kenenkään muun koskea, kajota minun omaani. Aiheuttaa tämä tunne, joka oli aivan liian työläs saada pois pitkään aikaan. Se palaisi uudestaan ja uudestaan, kunnes mitään ei jäisi jäljelle. Kunnes taas kaikki olisi kuten niiden kuuluisikin olla, ja se veisi viikkoja. Se tunne muistuttaisi itseään jokaikinen kerta kun tarvitsisin jotain enkä minä löytäisi niitä sillä joku muu olisi koskenut niihin ja laittanut väärille oikeille paikoille.